25.04.2025
Tähtien seassa
Välillä katsellessani valmennuskumppaneideni vaivatonta suorittamista mietin, että minun olisi vain pitänyt pysyä kouluratsastuksen parissa. Melodi ja Jace ohjasivat ratsunsa esteille niin varmoin ottein, ja kuinka keveästi niiden kaviot ylittivätkään puomit. Minun allani tepasteli mustanruunikko, joka olisi halunnut vain kiristää vauhtia ja saada kaikkien huomion osakseen prameilla tanssiliikkeillään. Melodin nimissä oli useampi upea esteratsu, ja siskon palkintokaappi pursuili ruusukkeita ja saavutuksia esteradoilta. Jace ei toki ollut perheenjäsen, mutta yhtä kaikki hän oli siskon tapaan menestyjä, joiden sekaan minä en sopinut tai kuulunut.
En minä kateellinen ollut, en suinkaan. Se tunne oli ihan erikseen, ja tiesin, ettei tämä ollut sitä. Olin aidosti iloinen Melodin onnistumisista, hän oli ansainnut jok’ikisen ruusukkeen, joka kisoista oli mukaan tarttunut. Tämä oli epäonnistumisen pelkoa. Olihan siitä jo aikaa, kun olin ilmoittanut vanhemmilleni haluavani “oikean” estehevosen, ja sellainen minulla nyt oli. Ensimmäisistä estekisoista oli jo kauan, ja olin onnistuneesti päässyt mukaan korkeimpien ratojen hyppäämiseen. Harmi vain, etten voinut vielä näyttää siitä yhtäkään ruusuketta todisteeksi. Brisan ja minun alkutaival oli ollut hankala, sillä yhteisen sävelen löytäminen oli ollut odottamattoman vaikeaa ja aikaa vievää. Brisa oli itsevarma, vauhdikas ja peloton. Minä olin itsevarma, kunnianhimoinen ja täydellisyyttä tavoitteleva. Tietyllä tavalla sovimme tammani kanssa loistavasti yhteen, mutta minä olin se, joka kantoi epäonnistumisen pelon ja pettymykset hartioillani ja laski kisaosallistumisten määrää verrattuna nollaan sijoitukseen.. Brisa ei sellaisista välittänyt, se vain draamaili itsensä seuraavaan seikkailuun.
Äiti oli sanonut, että minun pitäisi olla kärsivällinen, eikä tavoitella heti tähtiä. Mutta mitä muuta voi tavoitella silloin, kuin ympärillä on vain tähtiä? Mitä tavoiteltavaa oli loisteliaassa menestyjien maailmassa, jos ei se menestys itse? Valitellessani sitä, että olisi pitänyt vain pysyä kouluratsastuksen parissa, huomautti äiti myös sen, että hän oli vaihtanut suuntaa paljon minua myöhemmin, ja oli ylpeä minusta, kun olin tajunnut aiemmin, mistä olin todellisuudessa kiinnostunut. Ei pidä luovuttaa, kyllä se lähtee sujumaan, yrittänyttä ei laiteta – vanhempien ja ammattilaisten viljelemät motivaatiolauseet pyörivät mielessäni, kun puristan Brisan ohjia sormissani ja katselen, kun Jace suorittaa valmennuksen aiheena olleen radan helpon näköisesti. Seuraavaksi on minun vuoroni, ja hengitän syvään valmistautuessani. Lähtökohtaisesti itseni haastaminen oli kivaa, mutta tällä hetkellä tuntui siltä, että minut oli heitetty syvään päätyyn ilman, että olin kerennyt oppia kunnolla uimaan. Painan pohkeeni Brisan kylkiin, vilkaisen taivaan pilvenhattaroita ennen kuin kiinnitän katseeni ensimmäiseen esteeseen, ja toivon parasta.